Mikä on oikea määrä kunnianhimoa? Mitkä ovat oikeat tunteeni? Näitä kysymyksiä käsitteli Stendhal, joka eli 1800-luvun vaihteessa Ranskassa. Hänellä oli elinaikanaan vain muutamia satoja lukijoita, mutta jälkeen päin hänen magnum opus ymmärrettiin psykologisen romaanin edelläkävijäksi. Kirjan sankari on köyhistä lähtökohdista ponnistava ujo nuori mies Julien Sorel. Pappi opettaa hänelle raamattua ja pian Julien osaa raamatun latinaksi ulkoa. Hän pääsekin pormestarin kotiopettajaksi. Tästä tyttöjen huomiota jo nauttineen nuorukaisen tutustuminen kohtalokkaisiin naisiin alkaa.
Pidin kirjasta kovin. Päähenkilöiden tunne-elämä heitteli voimakkasti ja en aina ollut varma, mitä he oikeasti tuntevat. Siinäpä on kirjan röyhkein kysymys. Tietääkö ihminen, mitä hän oikeasti tuntee? Milloin sankarit pelasivat peliä ja milloin eivät? Julien epäluuloisuus muita kohtaan antaa ymmärtää, että hän itseään kohtaan epäluuloinen. Hän ei totisesti tiedä omia tunteitaan. Nuoruuden nöyryytykset tuotti katkeran mielen ja hän halveksi parempiosaisia. Tietenki hän halusi itse tulla parempiosaiseksi. Olisiko tässä kytkös itseinhoon? Jos inhoan pankkiireja ja tulen pankkiiriksi, on se osoitus itseinhon projisoinnista toisiin.
Lopun juoniratkaisu oli erinomainen ja naishenkilöt loivat toistensa suhteen jänniitteen. Jungilaisttain voisi sanoa heidän olleen Julien animoita. Mitä sitten on punainen ja musta? Musta on papin kaavun väri. Olisiko punainen rakkauden väri? Hämmästyin, kun Julien päätti lähteä rahan takia papiksi. Selitys oli se, että seurakuntalaiset maksoivat papin palveluksista runsaskätiseksi. Lisäksi kirkkoherralla oli laillistakin valtaa. Kirja herätti halun lukea lisää Stendhalhia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti