Waltarin viimeinen alkaa arkkityyppisen sankarin tarinalla. Äiti kuolee synnytyksessä, isä ei huolehdi pojasta ja 15-vuotiaana hän vangitsee leijonan, palaa kaupunkiin sankarina. Tämä kahdessakymmenessä sivussa on melkoinen ilotulitus. Waltarin kynä maalailee todella komeita maalauksia, veri lentää ja suolet roiskuu. Minä kertoja tuo sanakrin lähelle lukijaa. Minutus on häikäilemätön, mutta sisäänpäinkääntynyt. Ilmankos pidän Waltarista ja Päätalosta.
Waltari kirjoittaa omasta ongelmastaan. Uskonko Häneen? Kiintoisaa oli huomata, kuinka filosofit Seneca ja Tyanan Apollonius kuvattiin tekopyhinä roistoina. Waltari itse opiskeli filosofiaa. Tästä päättelen, että hän kantoi kaunaa filosofialle, joka houkutteli hänet pois Jumalan luota. Kun oppii jotakin, se on mahdoton poisoppia. Hauskoja hahmoja olivat myös Nero ja Tigellinus. Väärinymmärretty taiteilijakeisari ja hänen verihurttansa. Nero viimeiset sanat olivat paljonpuhuvia. Minkä taiteilijan maailma minussa menettikään!
Todella hyvän taustatutkimuksen teki Waltari ja vaikka lukunopeus oli hitaahko niin odotin aina, koska pääsen lukemaan töistä lähtiessäni. Ennen arvostin Johannes Angelosta enemmän, mutta tämä taisi nousta lempiwaltariksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti