Karma is a bitch. Tämä opitaan Monte-Criston Kreivissä. Merimies Edmond Dantes on rakastunut ja etevä perämies. Eräällä matkalla laivan kapteeni sairastuu kuolettavasti ja pyytää käymään Elban saarella. Elban saarella hallitsi Napoleon. Dantes keskustelee Napoleonin kanssa ja saa kirjeen vietäväksi Pariisiin. Dantes lavastetaan maanpetturiksi ja laitetaan Ifin linnaan. Tästä alkaa tarinoiden tarina. Dumas on miettinyt jokaisen kytköksen ja siirtymän huolellisesti. Dantesin petturit Danglars ja Mondego muistuttavat Ivan Karamazovia ja Pavel Smerdjakovia. Luulen Dostojevskin ottaneen Monte-Criston kreivistä mallia.
Kirjan kantava teema on kosto ja mikä on oikea tapa kostaa. Aluksi kreivi hankkii vihollistensa ja seurapiirien myötätunnon. Sitten hän urkkii heidän muut rikokset selville, jotka vievät heidät perikatoon. Oikeastaan Dantesin pettäminen oli petturien uran alku ja he jatkoivat rötöstelyä, joista kreivi rankaisi heitä. Tunteellisin kohta oli, kun kreivi pelasti hyvän isän arkkityyppiä edustavan laivanvarustaja Morrellin. Kreivin lisäksi, toinen hahmo, josta pidin, oli isä Faria. Hänkin edustaa hyvän isän arkkityyppiä. Pelastamalla Morrellin kreivi sai oikeutuksen koston tekoon ja Kaitselmuksen tahdon toteuttajaksi. Sekosiko Dantes vankilassa? Jos nykyään joku sanoisi toteuttavan Kaitselmuksen tahtoa, hänet laitettaisin mielisairaalaan.
Dantes luo itselleen monta salahahmoa: isä Busoni, lordi Wilmore, kreivi Monte-Cristo, Sinbad merenkulkija. Mielenkiintoista, että heitä on neljä, kuten pettureitakin on. Jokaisella on vastinparinsa. Tämä havainnolistaa, miten ihmisen persoonallisuus jakautuu alipersoonallisuuksiin, jotka elävät alitajunnassamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti