Vasta Mika Waltarin kuoleman jälkeen julkaistu kirja on ensimmäinen osa Johannes Angelokseen tarinaan, tuon joka kaatui Konstantinopolissa purppurasaappaat jalassa. Kaikki Waltarin kirjat ratkaisevat kysymystä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sankari on häikäilemätön opportunisti-älykkö, joka pohtii elämän tarkoitusta. Tässä kirjassa juonta eteenpäin vie Baselin kirkolliskokouksen ja Ferraran sekä Firenzen unionineuvotteluiden kuvaukset. Waltarimaiseen tyyliin sankariamme kiusaavat kohtalokkaat naiset. Ghita on vanha narri, joka jakaa Johanneksen yksinäisyyden. Beatrice on isänsä raiskaama itsekeskeinen tyttö. Suhteesssa kumpaakin on sankarilla kiehtova jännite.
Loppuosa ei vaikuta mielenkiintoiselta, mutta Muhammedin nousu valtaistuimelle ja hänen psykopaattinen kyvykkyys valehdella päin naamaa pelastivat loppuosan tylsyydeltä. Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että päitä alkoi tippua raa´assa taistelussa muhamettilaisten ja kristittyjen välillä. Mieleeni painui Johanneksen tokaisu, että yksinäisyys on vapauden seuraus eivätkä ruumin ilot riitä, mutta ilman niitä on mahdoton elää. Totisesti, hyvät kirjat tyydyttävät enemmän kuin viinistä huurtuneet illanvietot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti